Riimitellen

Kutitus, kikatus ja peitto korville.

Paljastuvat pienet varpaat rivissä kuin herneet palossa.

Aurinko nauraa meille,

säteilet kilpaa sen säteiden valossa.

Vaatekaapissa ei lymyä enää peikkoja,

housuihin on tulleet napit.

Elämä on täynnä uusia sattumuksia ja seikkoja.

Muistojenlaatikkoon suljettu jo niin tutit kuin teletapit.

Sanon, ei enempää sokeria puuroon, tai loputkin putoavat!

Harvahampainen irvistys ja iloinen vastalause raikaa.

Reppu selkään, siellä kaverit jo odottavat.

Aika, mihin se oikein katoaa? Sydämeni huokaa.

Jenna not so Jameson

Kaapissa on jauhoja ja luomumaitoa, Jenna muistelee kävellessään autoltaan läpi asfaltoidun parkkialueen kohti automaattiovia. ”Tänään oli sellainen aasiakaspäivä taas, et tarvitsen jotain nyt jotain hyvää pelastamaan sen mitä pelastettavissa on. Om-nom-nom!”, päivittää Jenna facebookiaan samalla kun ovet avautuvat hänen edessään ja lämmin ilmastoitu tuulikaapin ilma lehahtaa hänen kasvoilleen. Työpäivä ei päättynyt mitenkään erityisen mukavasti, hän harmittelee askeltaessaan päättäväisesti pitkin kiiltävää vahattua betonilattiaa.

Suikkaan ja kahta kokoa liian isoon työtakkiin pukeutunut nuori nainen hihkaisee iloisen tervehdyksen täyttäessään leipähyllyä. Jenna nostaa huulilleen teennäisen hymyn ja nyökkää kevyesti. Onneksi mun ei tarvi sentään töissä pukeutua mihinkään pellehattuun, hän ajattelee tarttuen oljenkorsiin. Hei! Pannaria – hän keksii samalla. Mikään ei karkota murheita niin tehokkaasti kuin itsetehty lämmin pannari ja oman maan mansikkahillo. Ajatus kesästä ja mansikoista tekee Jennan hetkeksi onnelliseksi, kun hän etsii kananmunia. Yhdessä Eikan kanssa niitä kerättiin ja naurettiin kuin vastarakastuneet, vaikka ensitapaamisesta on jo yli vuosikymmen kulunut. Samassa tuttu kaiheus iskee takaisin, Eikka on taas merillä. Jenna tuntee yksinäisyyden painon harteillaan.

Jaa… Jenna mutristaa suutaan pysähtyessään kananmunien ääreen. Miten näitä voi olla näin tuhoton määrä. Ahdistus nostaa taas päätään ja Jennan sisällä kiehahtaa. Häkkikanan munia. Miten helvetissä voi yhä nyky-yhteiskunnassa olla häkkikanan munia. Oikein päästä ottaa, Jenna tuskastuu ja hieroo hetken ohimoitaan. Hän suoristaa itse kutomansa pipon ja ottaa vapaankanan munia kennollisen ja lähtee kohti kassaa.

Ei yksinolo itsessään ole ongelma. Ei Jenna avuton ole, ei hän tarvitse miestä ollakseen kokonainen. Hän ei vaan pääse yli pettymyksestä työtään kohti. Olis kiva, kun sain kotona tukea rankan päivän jälkeen. Ettei tarttis aina oksentaa kaikkea faceen. Itseäänkin välillä hävettää oma negatiivisuus, kun mä olen oikeasti ihan kiva ja positiivinen ihminen Jenna ajattelee itsestään.

Ei elämä ole reilua. Vai mitä sanois häkkikana? Silläkin on vain yksi funktio - tuoda rahaa ahneelle kapitalistille. Siellä se istuu ahtaassa kopissaan. Hyvä kun edes siipiään saa levittää suoriksi. Jenna tuntee äkkiä suurta tarvetta venytellä. Hän vilaisen nopeasti yli hartioidensa ja laskee kennon käsistään lähimmälle hyllylle venytelläkseen kätensä niin ääriasentoon kun saa. Hän kallistaa päätänsä ja huokaisee. Olenko minä muka häkkikana, hän naurahtaa ajatuksilleen.

Jenna jää hetkeksi paikoilleen. Ehkä vertaus on ihan osuva. Minä istua nyhjötän töissä pitkät päivät tiskillä kuin häkissä. Ikävät muistot saavat taas vallan. Kurssikaveri muutaman vuoden takaa oli tänään tullut siihen nenän eteen virnuilemaan, että vieläkö sä täällä töitä teet? No vielä perkele. Etkö valmistunutkaan maisteriksi? No valmistuin ja hyvillä papereilla. Ja yhä täällä? No joo, viihdyn niin hyvin. Ja paskat viihdyn. Ai että keittää… Ei niitä töitä taivaasta tipu vaikka olisi kuinka ylivoimaisen upea hakemus.  

Jenna havahtuu ajatuksistaan, kun nuori nainen kulkee hänen editseen hyllylle. Nainen vilaisee hyllyllä nököttäviä kananmunia, sitten Jennaa kysyvästi, ottaa käsiinsä sixpackin lonkeroa ja lähtee. Jenna kiukustuu ensin. Ei kai toi luullu, et jätän noi munat tohon, puhisee Jenna itsekseen. Kun hän kääntyy ottamaan kananmunia, ajatus nostaa päätään. Ei hitto. En mä oikeasti ala mitään pannaria vääntämään, hän päättää ja tarttuu lähimpänä olevaan siideriin ja nappaa niitä vielä pari lisää kainaloon. Jenna tuntee pienen piston jättäessään munat jälkeensä, mutta samalla hän hymyilee. Siitäs saavat, hän puhisee itsekseen, vaikkei osaisi itsekkään sanoa kenelle hän oikein mieltään osoittaa.

Maksettua ostoksensa Jenna kävelee peliautomaattien ohi kohti ulko-ovea. Hän huomaa ahdistuksen helpottavan. Onneksi se utelias eukko ei sentään kysellyt häneltä töissä perheen lisäyksestä. Tähänkö maailmaan pitäisi vielä lapsia alkaa saattamaan? Jennan huulille nousee hymy, kun hän tervehtii naapurin Seppoa joka paukuttaa eläkelanttejaan hedelmäpeliin. Eikö silläkään muuta tekemistä rahoillaan ole? Ostais edes sille tyttären pojalle uudet lenkkarit. Oikein hävettää, kun näkee ne siinä käytävässä. Miksi tehdä lapsia, jos niistä ei pysty parempaa huolta pitämään. Tää maailma on julma paikka, miettii Jenna ja alkaa taas näppäillä uutta facebook-päivitystä.

Onnettomuuspaikalla

Poliisi pitelee kynäänsä nyrkissään ja napsuttelee sen päätä peukalollaan ajatuksissaan. Niin, voisitteko vielä kerrata näkemänne, hän toistaa nostaen katseen lehtiöstään. Ja yksi kerrallaan – hän rykäisee, kuin korostaakseen arvovaltaansa.

Paheksuvaan, lähes syyttävään sävyyn kuuluu ilmoille tiukka kimeä ääninen kommentti, kuin tuomion julistus: ”Kahtokee poliis, jos se ol ottanna se kuski. Tai jos ol justiin asiaa pitkäripaseen. Ei ollu mittään hijas vauhti kun sieltä kurvista tuli.” Ensimmäinen todistaja huokaa ja jatkaa: ”Ennen oli ihmisetkin rauhallisempia. Voi tokkiinsa nyt kun minä päätän mitä tehdään ja miten tehdään, niin laitan asiat kuntoon…” Poliisi yskähtää ja todistaja hätkähtää palaten takaisin tähän hetkeen.

”Njoo… Ei kahtokee mittää varroonnu. Siel ol sitten iso propleema.” Suurten sormusten koristamat kädet paiskautuvat yhteen kuvatakseen törmäyksen voimaa. Hän ristii sormensa hetkeksi, avaa ne, suoristaa hameensa kanssa sävy vävyyn olevaa Gessin silkkihuiviansa ja korjaa silmälasiensa asentoa. ”Tyttö polo, sekin ol vielä niin nuori.”

Kiihkeä kirkas ääni katkaisee pahoittelut. ”Ei se notta ole ijästä kiinni osaako ajaa mautoa.” Poliisi kohottaa kysyvästi kulmiaan vilaisten toista silminnäkijää, joka seisoi hänen oikeallaan puolellaan revityissä farkuissa ja korkkareissa kieroutuneena lämpimään ylisuureen neuleeseen. ”Noin niin mopoautoa! Vai nysseäkö meinasit mun tarkottavan?” Todistaja naurahtaa heleällä äänellä, mutta vakavoituu kuin taika-iskusta. ”Kylä se oli sen miähen vika nääs.”

”Akkunasta kattoin ja sielä palo katuvalot. Se oli rouhee pamahus” Vaaleannetut laineet kehystävät huolitellut kasvot, kun todistaja herkistyy... ”Kylä se oli kauhee tilanne.” Todistaja mumisee ja pyyhkii kuin hieman häpeillen poskipäilleen valuvia maskaran tahrimia kyyneleitä.

Poliisi kääntää katseensa kolmanteen todistajaan, voitteko vahvistaa edellä kuvatun, hän kysyy.

”Hik”

Niin, poliisi toteaa kysyen.

”Öm..” Todistaja yskäisee. ”Hik”

Hän taputtelee taskujaan, kunnes löytää etsimänsä. Hänen sormensa kietoutuvat tiukasti pullon kaulan ympärille, kun ensimmäisen todistajan tuijotus polttaa hänen takaraivossaan.

”Hik”

Hän nostaa katseensa toiseen todistajaan.

”Meille vai teille?” hän hörähtää.  

- - -

”Kahtokee poliis, jos se ol ottanna se kuski. Tai jos ol justiin asiaa pitkäripaseen. Ei ollu mittään hijas vauhti kun sieltä kurvista tuli.
Ennen oli ihmisetkin rauhallisempia. Voi tokkiinsa nyt kun minä päätän mitä tehdään ja miten tehdään, niin laitan asiat kuntoon…
Njoo… Ei kahtokee mittää varroonnu. Siel ol sitten iso propleema.
Tyttö polo, sekin ol vielä niin nuori.”

”Ei se notta ole ijästä kiinni osaako ajaa mautoa. Noin niin mopoautoa! Vai nysseäkö meinasit mun tarkottavan?
Kylä se oli sen miähen vika nääs. Akkunasta kattoin ja sielä palo katuvalot. Se oli rouhee pamahus. Kylä se oli kauhee tilanne.”

”Hik. Öm... Hik.
Hik.
Meille vai teille?”

Pieni tarina rakkaudesta

Ai jumalauta – maaliskuu rankaisee. Jäätävää tihkua ja hyytävä viima. Vilaisen hätäisesti kelloa. Puoli tuntia lähtöön. Puhisen turhautuneena, kun puhelimeni soi. Just nyt ei olisi aikaa vastata Mumman puheluun.

”Anni! Hmm… Joo-joo… tiedän.”

Tänään on vaarin nimipäivä. Enhän mä oikeasti muistanut… Omaatuntoa hiukan nipistelee.

”Kuule Mumma rakas, kun mun oikeesti on jo vähän kiire.”

En voi olla turhautumatta, vaikka isoäidin ääni puhelimen toisessa päässä on lempeä ja kärsivällinen.

”En ole vielä lähtenyt. Miten niin?”

Vedän repun kiinni ja sujautan bussilipun taskuun.

”Etkö sä pääse? Mikä aika? No voin mä just ehtiä käymään, mut en kyllä ehdi muuta kuin nakkaamaan ne ovesta sisään.”

Pärrään itsekseni ja etsin laatikosta mumman lahjan vaarille.

”Nää keltaiset?”

”Vien, vien… No tietysti kerron. Olet rakas, mut täytyy nyt mennä! Moi moi.”

Jätän pyörän oven suuhun ja suuntaan tuttua reittiä vanhainkodin päiväsaliin. Revin märkää huppua päästäni ja mietin miten voi olla, että lähes tyhjä sali on vielä ankeampi kuin sää ulkona.

Yksinäinen vanhus istuu pää kumarassa pyörätuolissaan. Hoitaja on vetänyt tuolin pöydän vierestä ja se nököttää hylättynä lähes keskellä käytävää. Mummu raukka on työnnetty kädet sylissä pöydän eteen.

Voi luoja. Tuostako näkymästä pitäisi saada virikkeitä – kahvitahrainen pitsiliina ja joku pölyyntynyt ruiskukka-asetelma?

Vilaisen nurkassa yksin pauhaavan television antia. Noh, tuskinpa mummeli mitään irti saisi Viidakon tähtösistäkään.

Tuttu hoitaja hihkaisee ohi mennessään tervehdyksen kun avaan vaarin oven. Makea eltaantunut luumun tuoksu iskee palleaan kuin Tyson parhaimpina päivinään.

-          Kyllä luulis vatsan toimivan! totean vaarille kun astun huoneeseen.

Syvällä sisälläni mieleni huutaa: Ei ikinä mua tähän vankilaan!

Pitkä mies istuu sängyllä punaisessa villanutussa.

”Anjako?” hän kysyy ja nostaa kasvonsa.

”No älä hulluja puhu!” tuhahdan vaarille ”On mussa samaa näköä, mut älä väitä et mä olen vasta kakskymppisenä yhtä ryppynen kuin mumma.”

Tuttu ilkikurinen hymy nousee isoisän kasvoille.

Hän kääntyy kohti yöpöytää ja kurottaa hitaasti värisevän kätensä kohti mustavalkoista kuvaa.

Astun lähemmäs ja ojennan vaarille kehyksen.

Huomaan miten sormien iho on niin hauras ja väriltään lähes harmaa.

”Anja” vaari toistaa.

Haparoivasti hän pyyhkäisee lasin pintaa kuin siirtäen kevyesti suortuvat nuoren kauniin morsiamen otsalta.

-          Kävitkös Mummaa katsomassa? hän kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen katse yhä kuvassa.
-          Sieltä tulin, mutta en ehdi jäämään. Terveisiä lähetti.
-          No, missäs Mumma?
-          Ei päässyt.
-          No mikäs sille tuli? Löysikö se jonkun toisen? vaari utelee virnistäen kuin paraskin velikulta.
-          Jonkun nuoremman? vaari kysyy velmuillen koko olemuksellaan.

Isoisän kanssa ei ole tylsiä hetkiä. Miten mä muka aina senkin unohdan.

Kun saan väännettyä taas naamani peruslukemille, muistutan vaaria, että sähkömopon huolto on tänään.

- Häipykö se heitukka sen autonasentajan matkaan vai? Vaari heristää sormea hääkuvalleen ja saa minut hörähtämään mielikuvalle.

- Vajotkoot kuin kivi Kokemäenjoen pohjaan uhoo vaari ja tirskun vieressä taas kuin pikkutyttö.

Laskeudun alas vaarin jalkojen juureen ja rukoilen itsekseni, että jos joku luoja on, niin antaisi minunkin säilyttää huumorini kun vanhenen.

”Älä sää flikka kontilles mene, miehen se kosia kuuluu.” vaari on toruvinaan.

Kaivan Mumman lahjan esiin.

Nostan lahkeen ylös, ja tartun vaarin nilkkaan.

Jalka on niin kovin kylmä ja jäykkä.

Tunnen miten elämä on hauras.

Kaiken päättyväisyyden jäinen kosketus kulkee lävitseni ja värähdän.

”Hyvää nimipäivää!” pakottaudun sanomaan vaarille iloisesti katsoen suoraan hänen viisaisiin silmiinsä.

Hieron hetken lämpöä jalkoihin.

-          Ajattelitkos minua valitessas villasukkien värin? vaari utelee iloisesti hymyillen.
-          Ei, kun se sun heitukkas kotona. Sanoi, ettet heti kärähdä hoitsuille, jos et jutuiltasi ehdi vessaan kuselle. Vanhus kallisti päätään taakse ja nauroi niin lempeästi kuin vain voi.
-          Rakas Vaarini mun – mun pitää nyt mennä. Bussi ei odota. Sanoin kiskoen huppua takaisin hiusteni suojaksi. 
- ”Vaarin tyttö” totesi vanhus lempeästi kesken riemunsa.

Ehdin nipin napin hypätä bussiin kun se otti kurssin kohti Hämeenlinnaa. Sen moottori hyrähti käyntiin ja radiosta alkoi hiljakseen soida Arttu Wiskarin tuttu sävel... 

Myhäilin onnellisena. Minulla on oma hölmö perheeni jota rakastan. 
Rakkautta on vanheta yhdessä.